Yrittäjyydellä kansantalous nousuun

Suomi on kiistatta eräs tietoyhteiskuntakehityksen mallimaista, ja vuosi toisensa jälkeen menestymme hyvin kansainvälisissä tietoyhteiskunta- ja kilpailukykyvertailuissa. Mainetta ja kunniaa Suomi on saanut myös muun muassa oppimistulosten kansainvälisistä vertailuista (PISA) sekä korruption vähäisyydestä.

Suomesta on siirtynyt paljon tuotantoa kehittyviin maihin. Tämä on maailmanlaajuinen ongelma, koska tuotantokustannukset ovat alhaisemmat kehittyvissä maissa. Mitä meille jää jäljelle, jokunen pahanen pääkonttori pääkaupunkiseudulle, mahdollisesti myös hieman hallintoa. Tuotanto joko siirretään kehittyviin maihin tai sitten ulkomainen yritys ostaa toiminnan ja muutaman vuoden kuluttua siirtää toiminnan pois Suomesta tai lopettaa sen kannattamattomana. Tämä kehitys tulisi estää. Maassa jossa on vähän luonnonvaroja niin kuin Suomessa, ei minusta ole oikeutettua myydä niitäkin vähiä ulos. Tästä on hyvänä esimerkkinä Kemira, joka myytiin norjalaisille ja samalla raskasmetalleista vapaa Siilinjärven apatiittikaivos. Nyt saamme ostaa kalliita Yaran lannoitteita tai muita ulkomaalaisia lannoitteita, joissa kalliin hinnan lisäksi raskasmetalleja. Valtio on harjoittanut esimerkillistä toimintaa, josta yhtenä esimerkkinä on Postilaitoksen alasajo.

On myös tärkeää huomata, että suomalaisten pienyrittäjien intresseissä ei ole siirtää tuotantoaan ulkomaille. Pienyrittäjyys on työvoimavaltaista elinkeinotoimintaa, ja siksi onkin väärin, että pienyrittäjyyttä haitataan liian tiukalla verotuksella, joka estää työllistämistä. Yrityksen liikevaihdon suuruuteen perustuvaa verohuojennusalarajaa (22 500 euroa) on nostettava samoin kuin pienyrittäjien arvonlisäverotuksen alarajaa, joka nykyään on vain 8 500 euroa. Verohuojennukset pystytään kattamaan työllisyyttä nostamalla ja yritystukia leikkaamalla. Kannattaa myös muistaa, että vaikka pienyritystoiminnalla ei olekaan kansantaloudellisesti mahdottoman suurta merkitystä niin työllistävää vaikutusta sillä on aina. Pienyritysten jo yhteen kertaan verotettujen osinkotulojen uudelleen verottamista kannattaa harkita toden teolla.

Yrittäjyyskoulutusta tulee pitää jatkossakin yllä ja muistaa vielä kasvava palveluala.

Kotimainen elintarviketuotanto antaa työtä ja toimeentuloa niin elintarviketuotannossa, kaupassa kuin maataloudessakin työskenteleville. Lisäksi kaikille niille jotka jollakin tavalla liittyvät tähän ketjuun, oli kyseessä sitten esim. kuljetusalanyrittäjä tai tutkimuksen ja valvonnan parissa työskentelevä henkilö. Myönnän, että rakennemuutosta pitää jatkuvasti tapahtua, jotta kehitys menee eteenpäin, mutta ei hallitsemattomasti niin kuin nyt tapahtuu.

Seuraavassa eduskunnassa päätetään (vuoden 2012 aikana) maatalouden kansallisten tukien linjauksista tai oikeasti esitetään anovasti komissiolle, josko saataisiin maksaa alkutuotannollekin jotakin vuosina 2014-2020. Kyseessä on jälleen kerran kohtalon hetket.

Liian usein on Brysselistä saatu torjuntavoitto, niin kuin viimeaikoina on kuullut neuvottelijoiden kommentoivan neuvottelutuloksesta. Takavuosina neuvottelijat palasivat leveästi hymyillen ja Seutulan kentällä totesivat: Oikein kädestä sanoivat päivää ja pullakahvit tarjosivat. Sitten tultiin kotiin miettimään mitä tuli päätettyä! Samalla kun oli neuvotteluissa mennyt enemmän kuin puolet toimeentulosta pois.

Jatkossa on turha esittää rahoitusta investointeihin, jos tuotantoa ei saa kannattavaksi. Ei kannata Elon laskuopin mukaan investoida vaikka ilmaiseksi saisi, jos tuotanto menee koko ajan miinuksella. Sitten on nämä energiaveropalautukset. Vinkiksi vaan, että centtejä ei kannata puolittaa, nimittäin sen verran kalliiksi tuli tämä sähköveron nostaminenkin. Takavuosien pennoset ei nyt mitään auta, jos niillä nyt niin suuri merkitys silloinkaan oli! Kansallisen kotieläintuen poistaminen on sellainen teko kotimaiselle kotieläintuotannolle ja elintarviketuotannolle, että fiksumpaa ei ole nähty esim. Mitä teemme elintarviketuotannolle, kun maahan tuodaan possunlihat ja broilerit valmiiksi jalostettuina?

EU:n 2020-strategia kehottaa jäsenmaita purkamaan pienten yritysten kasvun esteeksi luotuja hallinnollisia monimutkaisuuksia ja valvontaa kai myös tarkoitetaan tai toivottavasti tarkoitetaan. Itseppähän ovat olleet luomassa tätä maataloushallinnon valvontajärjestelmääkin ja Suomen omat viranomaiset ovat kehitelleet vielä vähän enemmän - ettei elo ja olo vaan tule liian helpoksi kellään maalla.

Ei viitsi enää edes mainita, mutta jätevesiasiat toivottavasti otetaan suurennuslasin alle seuraavassa eduskunnassa. Ja on siellä muitakin mukavia maaseutua autioittavia ideoita viime aikoina ollut.

Eläkeläisten eläkkeet eivät voi olla vähempää kuin maahanmuuttajien saamien sosiaalitukien. Täytyy muistaa, että takuueläkkeestä noin 600 euroa pitää maksa verot, energiaveron korotukset, kiinteistöverojen korotukset ja kaikki muutkin maksut. Kaikkien kannattaa miettiä tulisiko tällä rahalla todella toimeen. Tällä hetkellä takuueläkeläisiä on noin 120.000 eläkeläistä.

Jatketaan, jos jaksetaan ja toivottavasti jaksetaan !

Maarit Markkula

kansanedustajaehdokas (PerusS)

Turpajuhlat ovat tulleet nyt tiensä päähän, sillä vyökoe meni eilen hyväksytysti läpi. Keltainen vyö on nyt plakkarissa! Fiilis on kieltämättä mahtava, sillä fyysisten itsepuolustustaitojen myötä henkinen kapasiteetti on laajentunut oleellisesti. Sisäinen perusturvallisuuden tunne on vahvistunut ja luottamus siihen, että itseltä löytyy pelivälineitä oman koskemattomuuden puolustamiseen. Se on äärettömän tärkeä asia, ettei tarvitse vilkuilla koko ajan olkansa yli. Pidän tätä yhtä arvokkaana asiana kuin aikoinaan uimataidon hankkimista, kyse kun on eloonjäämisvietistä ja selviytymisestä.

Syksyn treenaamisen jälkeen vyökokeessa tuli osoitettua, että hanskassa ovat nyt mm. rystylyönti, kämmensyrjälyönti, alakoukku, etupotku, polvipotku, torjunnat yhdellä ja kahdella kädellä, jalkatyöskentely, vastaliikkeet tarttumisiin eri lyöntitekniikoilla, vastaliikkeet tarttumisiin potkaisemalla, palit-palit sekä tietysti kaatumiset.

Etukäteen suurin huoleni oli kaatuminen eteenpäin, jonka oppiminen tapahtui vasta viimeisellä harjoituskerralla ennen vyökoetta. Olin päättänyt, että heitän itseni mattoon silläkin uhalla, että ranteet ovat poikki ja olkapää sijoiltaan. Päätös piti ja ensimmäisen kunnon kaatumisen jälkeen henkinen kynnys oli ylitetty ja vieläpä ilman luiden katkomista. Mitä nyt olkapäätä jomotti jonkin verran, mutta se oli lievä hinta siitä, että tein sen.

Nyt jälkikäteen ajateltuna oma kynnys tässä asiassa tuntuu jokseenkin naurettavalta, mutta jokaiselta löytyy ne oman elämänsä fyysiset tai henkiset kynnykset. Oleellisempaa on kuitenkin se, miten ne kynnykset ylittää vai meneekö siitä, missä aita on matalin. Mutta ei niitä kynnyksiä pidä ylittää sen takia, että näyttäisi muille, vaan itsellensä. Tässä kilpailuyhteiskunnassa kannattaisi useammin muistaa se, ettei meidän tarvitse kilpailla joka asiassa toistemme kanssa, vaan pyrkiä voittamaan itsensä ja sitä kautta kehittyä ihmisenä.

Itselleni keltainen vyö on henkisesti iso voitto, mutta tulosurheilumeriittinä sillä ei ole oikeastaan mitään painoarvoa. Mutta ei se sitä estä, etteikö elämän pienistä voitoista kannattaisi repiä kaikki ilo irti ja riemuita kuin pieni lapsi. Kyllä tästä työvoitosta tänään työpaikalla juotiin oikein pullakaffeet, sillä koko työpaikan väki on ollut henkisesti mukana tässä henkilökohtaisessa missiossani. Tosin he eivät olisi edes voineet välttyä kuuntelemasta jatkuvaa mano mano -hehkutustani, vaikka olisivat halunneetkin...

Turpajuhlat päättyvät nettiblogissani tällä erää tähän, mutta työ painimatolla jatkuu. Ensi viikolla alkaa oranssin vyön metsästys ja tavoite vyön saamiselle on asetettu maaliskuulle. Ehkä Turpajuhlille palataan vielä jossakin vaiheessa, mutta päätoimittaja kiittää ja kuittaa projektin päättyneeksi, toistaiseksi.

Erityisen suuret kiitokset Modern Mano Manon huippuvalmentajalle Tomi Harellille sekä upealle Mano Mano -tiimille!

Anne Nikka

Tajusin tällä viikolla, että alkeiskurssi päättyy todellakin jo ensi viikolla. Vyökokeeseen on siis aikaa viikko ja nyt hieman hermostuttaa. Mahtaakohan keltainen vyö paukahtaa plakkariin..?

Viime viikko meni treenien osalta ihan vihkoon, sillä alkuviikko meni vielä sitkeää poskiontelotulehdusta parannellessa ja loppuviikko työreissulla Jyväskylässä. Nyt on onneksi taudit hoidettu kuntoon ja uskallan taas pistää elimistöä koville. Harmittaa näin jälkikäteen oma muulimaisuus, etten osaa vieläkään jäädä riittävän ajoissa parantelemaan flunssia ja sitten ne tahtovat vaan pitkittyä ja pahentua.

Satakunnan Messujen näytösluonteisessa hakkaussessiossakin meinasi loppua happi kesken esityksen, kun puolikuntoisen keuhkot ja kurkunpää ottivat itseensä pienestäkin liikkeestä. Onneksi pysyin jaloillani ja esitys meni kaiketi meiltä aloittelijoilta ihan hyvin. En tosin nähnyt muiden esityksistä yhtään mitään, kun päälle hyökivissä miehissä oli jo itsessään pitelemistä.

Tauon jälkeen kroppa on ollut tällä viikolla tiistain treenien jäljiltä enemmän kuin kipeä. Olkapäihin, selkään, niskaan, häntäluuhun ja reisiin sattuu, puujalkaolo siis kaiken kaikkiaan. Koitin venytellä hieman treenien jälkeen, mutta ei se tuntunut kauheasti auttaneen. Mutta uskon siihen, että sillä se lähtee millä on tullutkin eli samaisella mätkimisellä.

Torstain treeneissä paikat olivat edelleen kipeät ja välipäivän aikana olin hakannut itseäni jo parista uudestakin kohtaa. Olin nimittäin saanut kotitehtäväksi harjoitella eteenpäin kaatumista, joka on jostain syystä minulle tuskallisen vaikeaa. Mikä lie tyttöefekti asettaa kauhean riman kaatumiselle, kun se ei vaan tule luonnostaan. Sama juttu oli alkuun taaksepäin kaatumisen ja sivukaatumisen kanssa, mutta onneksi ne jo sujuvat jotenkuten treenaamisen jälkeen. Mutta eteenpäin kaatuminen pelkkien käsien varaan tuntuu astetta haasteellisemmalta.

Tarjosin yhdeksi tekosyyksi korkean paikan kammoani, mutta valmentaja ampui sen välittömästi alas. Metri neljänkymmenen korkeudessa ei kuulemma voi kärsiä korkean paikan kammosta!? No on sitä mittaa oikeasti kokonaista 162,5 senttiä, mutta ei tämän hujopin selitykset vakuuttaneet ainakaan valmentajaa.

Eikä se ongelmakohta sitä paitsi poistu selittelyllä, vaan treenaamalla. Siksipä olen koittanut heittäytyä milloin matolle, vuodesohvalle tai sängylle. Matto on vaan hemmetin kova ja vuodesohvan mekaniikka näemmä liian herkästi hajoava tuohon puuhaan. Pehmeään sänkyyn heittäytyminen tulee jo liiankin luonnostaan, mutta pirun painimatolla se ei onnistu vieläkään! Asia ärsyttää ja suoraan sanottuna vituttaa niin paljon, että siitä on tullut jo pakkomielle. Ehkä itsesuojeluvaistoni estää vielä sen totaalisen heittäytymisen, mutta kohta olen sillä rajalla, että rytkäytän itteni mattoon silläkin uhalla, että ranteista kuuluu poks.

Harmitusastetta lisää vielä sekin, että 9-vuotias poikani katseli mutsin kaatuilua kotona huvittuneena ja teki sitten samaisen heittäytymisen heti kerrasta oikein. Jostain syystä vaahtosammutin sai äkkiä suihkukomennuksen ja äitee jäi ittekseen tupisemaan olohuoneen matolle.

Samainen vaahtosammutin joutui aikatauluhärdellistä johtuen katsomaan mutsin torstain treenit harjoitussalin penkiltä. Jotain hyötyä pakkoistumisesta ilmeisesti oli. Yh-äidin ei nimittäin enää tarvinne korottaa kasvatustyössä ääntänsä, sillä poika tuumasi, ettei taida viitsiä enää ruveta äiteen kanssa vänkäämään ja pullikoimaan...

Mutta enää on siis vajaa viikko aikaa vyökokeeseen. Vyökoetta varten on puku jo hankittu, samoin passi. Nyt se on enää itsestä kiinni, meneekö näytöt läpi.

Anne Nikka

Kahden viikon sairasteluputken jälkeen pääsin eilen viimeinkin treeneihin, tosin kaksi poskiontelotulehdusta ja meneillään oleva toinen antibioottikuuri pitävät huolta siitä, ettei olo ole vielä lainkaan priima. Mutta eilen oli jo suorastaan pakko mennä treenaamaan, sillä meidän alkeiskurssi tekee viikonloppuna Asu Viihtyisämmin -messuilla lajiesittelyn. Kahdeksan hengen iskuryhmä valtaa Porin Sanomien messuosaston lauantaina ja omalta osalta näytöksen harjoittelu jäi sairastelun ja viikon Espanjan reissun takia tuohon eilisiltaan.

Lievästi siis paniikkia ilmassa, että onnistuuko meikäläiseltä messuilla yksikään lyönti, potku tai heitto. Toinen huolenaihe oli se, että kestääkö toipilaan kunto vielä kunnon hikitreenejä, sillä olin jo hyytyä pelkkään portaissa kävelyyn salille tullessa.

Vajaan kolmen tunnin treenaamisen aikana hiki lentää ja joka lihas tuntuu huutavan hoosiannaa, kun tehot nousevat vähääkään. Lopputreenien palit palit -liikesarja ja sarjapotkujen tekeminen aiheuttaa jo jonkin sortin väsymyshuimausta. Näkökenttä sumenee muutamaan otteseen ja on pakko hetken aikaa ottaa henkeä ja lukua. Yhden punnerrussarjan joudun skippaamaan, ettei lähde taju.

Näin äärirajoilla en muista käyneeni pitkään aikaan, tosin normaalikuntoisena samainen treeni ei aiheuttaisi muuta kuin sykkeen nousemista ja lievää fyysistä tuskaa. Toki tiedän sen, että toipilaana pitäisi aloittaa maltillisesti liikkuminen, mutta kun ei millään malttanut olla tauon jälkeen riehumatta, eikä lauantain lajiesittelykään valmistu harjoittelematta.

Tänään kropastani ei löydy kohtaa, johon ei sattuisi. Kävely tekee kipeää, istuminen sattuu ja syvään hengittäminenkin ottaa selkään. Reidessä mollottaa kämmenen kokoinen mustelma ja toisessa kädessä on niin kipeä osuma, että pelkkä hihan hipaisu saa melkein ulvomaan. Niin monta kertaa on tämä emäntä lennätetty eilen mattoon, että on suorastaan ihme, ettei tämän kummempaa ruhjelistaa tarvitse kirjoittaa.

Valmentaja tosin piti huolen siitä, että äijät antavat riittävästi iskuja ja heittoja minullekin, etten vaan naisena jää niiden suhteen vähemmälle. Hyvä niin, sillä kannatan tässäkin asiassa ehdotonta tasa-arvoa ja itselläni on juuri kaatumisessa vielä harjoiteltavaa. Kaatuminen sattuu sitä vähemmän, mitä paremmin tekniikka on hallussa. Oma pää kolisi eilen lattiaan vielä liian monta kertaa, eivätkä kädet aina muista tulla pehmentämään iskua tai käsi jää väärään asentoon ja silloin sattuu olkapäähän.

Hakatusta rautakankiolosta huolimatta henkinen olotila on mitä mainioin, sillä tietää taas tehneensä jotain! Pelkkä pakkomakaaminen on niin hirveää, kun elimistö ja mieli huutavat päästä salille.

Mielessä siintää jo 19.11. pidettävä vyökoe, jolloin alkeiskurssi joutuu näyttämään osaamisensa. Jos homma on hanskassa, keltainen vyö paukahtaa plakkariin. Vaikka alkeiskurssi päättyy vyökokeeseen, olen päättänyt, että oma treenaaminen jatkuu tämän lajin parissa ja lähden tavoittelemaan seuraavaksi oranssia vyötä. Tämä on ehdottomasti paras laji, mitä tiedän!

Anne Nikka

Viikot kuluvat hurjaa vauhtia. Pari edellistä kertaa baletissa on mennyt ihan päin mäntyjä. Tuntuu, kuin kroppa toistaisi vain virheliikkeitä. Uusien askelten sisäistäminen tuntuu mahdottomalta. Jopa pelkkä paikallaan seisominen tuottaa hankaluuksia. Yritän uskotella itselleni, että tämä on vain ohimenevä suvantovaihe. Keho valmistautuu nyt varmasti ihan uuteen nousuun! Suhtaudun harjoitteluun itseänikin hämmentävällä vakavuudella . Olisinpa näin määrätietoinen muillakin elämän alueilla.

Nimimerkki Diiva heitti aikamoisen kysymyskimpun kommenttiriville. Kiitos! Palautit minut asian ytimeen. Tanssi on minulle kaikkea sitä, mitä jälkimmäisissä kysymyksissäsi arvelet. Tanssi on iloa omasta kehosta. Tanssi on liikkeen sovittamista musiikin muotoon. Tanssi on kaunista musiikkia ja hiljaisuutta. Ilo, muoto ja kauneus. Siinä kolme muutenkin elämässäni tärkeää elementtiä. Lisäksi rutkasti intohimoa, ilmaisua ja fysiikkaa. Ajatusten nollaamista ja hetkeen keskittymistä. Jep, jep! Aika rankkaa…

Totuus on tällä hetkellä kyllä jotain aivan toista. Treenini ovat hyvin suorituskeskeisiä ja tekniikkaan keskittyviä. Jokainen liike ottaa päähän. Onnistumisen riemu on kadonnut ja vakavuus on hallitseva mielentila. En osaa laskea edes kahteen, saati erottaa vasenta oikeasta. Itseilmaisustani ei kuvastu, onko meneillään farssi vai draama, syys- vaiko kevätjuhla. Musiikkia en kuule. Hiki on kokoajan.

Itseilmaisua ja tanssin iloa treenaan kotona. Vedän grand jete-loikkia olkkarista eteisen kautta keittiöön ja takaisin. Rystyset hakkaavat ohimennen ovenkarmeihin ja varpaat kärsivät kynnyksissä. Onneksi olkoon alakerran nuoripari!

Tänään lintsaan jatkoryhmästä ja vietän parisuhdelaatuaikaa. Korvaan tunnin tiistaina Liisan kuntotunnilla. Viikonloppuna nautitut makkarasoosit, lasagnet ja pitsat saavat kyytiä Lissun komennuksessa. Kunnon kohotus ja painon pudotus menevät tanssin ilon tavoittelun edelle. Mahdollinen tanssin tuottama flow-kokemus saa vielä odottaa.

Olen säästynyt flunssalta. Pari vuotta jatkunut avantouinti-innostus saa taas jatkua. Mikä mahtaa olla maikkalan saunassa syksyn polttavin puheenaihe?

Tommi Ojala